Liftaisin kanssasi vaikka Tanskaan

Heipsansaa,

nyt sain hyvän raon kirjottaa. Lomat on selätetty ja perheet vaihettu. Eniveis, mutta tämän päivän aihe on: EKA LUOKKARETKI!

 En tosin tiiä, kuinka paljon mielenkiintosempi aihe tämä on kuin joku toinenkaan.

paras ranskalainen ystäväni <3

Nostettiin kytkintä klo 7:30 koulun pihasta unihiekat silmissä. Ensimmäinen etappi oli vanha tehdas (niitä täällä piisaa). Tämä tosin poikkesi muista siten, että täällä oltiin rakennettu asuintiloja työntekijöille.

Meillä oli opastettu ja omatoimiset kiertoajelut. Pidin itse siitä itsenäisestä, koska sain paremmin tolkkua mistä olikaan kyse!

Oli mukavaa, että mukana oli oman luokan lisäksi toinen luokka. Pääsin rupattelemaan muittenkin kavereitteni kanssa!

Lopulta päästiin tommosen kuopan luokke, jota ihmeteltiin. Itelle tuli mieleen Tapanilan mettän suppa. Ei kumminkaa ihan just osunu oikeesee, vaan kyseessä oli räjähdysjäljet. Tuossa aikoinaan lennähti kaikki kuin tuhka tuuleen jättäen jälkeensä 90 metriä leveän montun. 

Tämä postaus ei nyt ollut mikään kauneutta hipova teos. En tiedä, miksi noi kuvatkin on noin huonolaatuisia. Eniveis, koittakee saada selvää. Ensi kerralla kuvat toimii!

Bisous,

Riikka

Katso joskus silmiin mukalaisen

Moroloiskis,

lomat on lusittu ja oon palannu kovalle koulunpenkille. En kumminkaan lähde höpöttämään siitä sen enempää, vaan siirrytään tänään mukavampaan ja käytänössä yllättävän harvinaisen aiheeseen: auttamiseen.

Tämä idea lähti siitä, kun viime tiistaina metroasemalla yksi nainen yritti juosta viime sekuneilla metroon, mutta puristui ovien väliin ja lopulta lyyhistyi maahan. Kaikki paikalla olijat riensivät hänen luokseen varmistamaan sattuiko pahemmin. Apua tarjottiin, mutta hän säästyi onneksi pahemmilta haavereilta - pientä tutustumista vain kylmään kivilaatotukseen. Kyseessä on vain esimerkki, mutta villakoiran ydin on: löysin tässä eron tuttuun kulttuuriin.

Kuvitellaan sama tilanne Suomessa(tai ihan mikä tahansa tilanne, kun joku toinen on rähmällään julkisella paikalla): hypoteettinen lopputulos on, että ohikulkijat vetäytyy kauemmas seuraamaan tilannetta. "Kuka auttaa? Sattuiko häneen? Pitäisikö minun tehdä jotain?" ovat kysymyksiä,jotka pyörivät heidän mielessään. Mitään ei kuitenkaan tapahdu heidän taholtaan. Kuono rutussa oleva raasu joutuu keräilemään yksin kimpsunsa ja kampsunsa. Hän poistuu paikalta nolona, ja hyvällä lykyllä on saanut yhden armahtavan katseen. 

En toki väitä, että kyseisen käyttäytymien olisi vain Suomessa tai kaikki suomalaiset käyttäytyisivät tuolleen. Yleisesti ottaen nykypäivänä vaan tuppaa törmäämään valitettavan usein siihen, että suljetaan silmät toisilta ihmisiltä. Ollaan joko liian pelokkaita lähestymään tutematonta immeistä tai oli syy mikä tahansa kuitenkaan ei auteta.  

Auttaminen on kuitenkin yksi parhaista keinoista saada itsensä ja muut hyvälle tuulelle. On huippu hyvä tunne auttaa ja tulla autetuksi. Ehkä se vaatii joskus enemmän vaivaa kuin asian sivuuttaminen mutta lopulta se on sen arvoista. 

Fakta kuitenkin on se, että jokaisella meistä on elämämme varrella sen verran jyrkkiä kumpuja, että tarvitsemme jonkun apua puskemaan meitä eteenpäin. Joskus se olen minä tai sinä, joka keräilee nolostuneena laukkuunsa tavaroita kylmältä betonilattialta. Tiedämme jokainen, miltä se tuntuu koittaa selvitä yksin. Miksi siis emme auttaisi kanssatovereitamme? 

...nimittäin ihminen tarvitsee toista ihmistä.

Bisous, 

Riikka

I need six months holiday - twice a year

Heippa taas!

Olen ylpeä saavutksistani, sain kuvat siirrettyä ja nyt istahdin sohvalle kirjoittamaan kilometripostausta viime viikosta. Kaikki alkoi siitä, että lauantaina koulun jälkeen suuntasin kaivosmies museoon:

Työmiesten pyörät pidettiin kyseisesti seinällä työpäivän ajan, josta ne sitten napattiin kotiin lähtiessä.

Olin hypätä jo pyörän selkään!

Museoon saavuttaessa host perheeni kysyi jotain mahdollisuutta opastetun kierroksen käännöksestä minulle. Lopputuloksena sain tuommoisen vanhaa Nokiaa muituttavan kapulan jota kuuntelin aina oppaan puhuessa! 

Museo oli oikein hauskasti tehty, koska kaikki saivat tuommoiset keltaiset kypärät, ja minä vielä lisävarusteluna tuon kalikan! Matkattiin oppaan kanssa maan alle, jossa oli oikein realistiset olosuhteet. Ehdottomasti paras museo, jossa oon visiteerannut tähän mennessä! 

Valmiina maan alle!

Lomailu jatkui seuraavana aamuna, jolloi kerättiin kimpsut ja kampsut kasaan ja suunattiin keula kohti rannikkoa. (VINKKI: jos ikinä satutte matkustamaan ranskalaisen kanssa ja haluatte lähteä tiettyyn aikaan, miinustakaa kyseisestä kellonajasta kaksi tuntia ja kertokaa se ranskalaisille. Itse piti lähteä kello 11 ja autoon selvittiin vasta 14:30.) Autossa nautiskelin maisemista luomien takaa. Onneksi kuitenkin pysähdyttiin johonkin rannikolle, jossa maisemat eivät olleet hullummat:

Pilvettömänä päivänä tuolta on mahdollisuus nähdä Englantiin asti, mutta kyseiseen iltapäivään osui juuri osuvasti muutama hattara tielle.

Kuten huomaatte, tuolla ei pahemmin puita ollut. Tuulta siis piisasi riitäämiin.

Matkamme jatkui vielä tunnin majapaikkaamme Berckiin. Kyseinen kaupunki osottautui varsin yllätykselliseksi viikon mittaan. Ensinnäkin sain tietää, että yksi läheisimmistä vaihtariystävistäni asuu siellä. Sain onnekseni upean tilaisuuden yökyläillä hänen tykönään. Rotary-viikonloppujen ulkopuolella tulee nimittäin harvoin nähtyä muita vaihtareita. Syy on yksinkertainen: koulu. Se vie suurimman osan kaikkien meidän ajasta. 

Toisekseen törmäsin yhtenä iltana suomalais-ranskalaiseen perheeseen, kun istuin rantatörmäällä ja puhuin suomalaisen vaihtariystäväni kanssa puhelimeen! Tilanne pääsi ehdottomasti tähän mennessä parhaimpiin juttuihin tämän astisesta ajasta, jonka olen täällä viettänyt. Puhuin heidän kanssaan jonkun parikymmentä minuuttia ja suomen puhuminen tuntuu vaan aina niin hyvältä!

Pääsyy, miksi suunnattiin juuri Berckiin, oli Char-a-voile. Se oli niikun purjeautoilua pitkin rantaa. Hulvattoman hauskaa oli, kun kaahasimme pitkin Berckin rantaviivaa. Maisemat olivat huikeat ja raikas meri-ilma tuiversi vasten kasvoja. Joskus tosin tuuli tempaisi mukaansa niin kovaan, että siinä meni purjeauto ja autoilija mukana!

Oikean puoleinen hässäkkä oli minun menopeli. Se palveli hyvin, koska pienemmän purjeen kanssa oli vaikeampaa olla nokallaan. Käytännössä tuo hökötys toimi seuraavasti: istutetaan takamus tuohon oranssiin penkkiin, otetaan mukava asento, kiristetään narua( = purjetta), tuupataan vähän vauhtia, että tuuli saa otteen purjeesta ja nostetaan koivet polkimille ja ohjataan. Ei siis etukäteiskurssia tarvinut käydä tuon laitoksen käyttöohjeisiin. 

Tämä hotellilta näyttävä rakennus on erikoissairaala invalideille. Berck on tunnettu siitä, että siellä paranee nopeasti( tai jotain sinnepäin.)

Tapasin medusan.

Sunnuntaina hypättiin isäntäperheen kanssa autoon ja lähdettiin kiertämään Picardin - aluetta. Aurinko paistoi ja ilma oli mitä parhain istua autossa ja tutustua pikku kyliin!

TIETOISKU: Ranskassa (niin kuin myös Saksassa ja monessa muussa maassa) rekisterikilvissä on numerotunniste, josta tietää mistä auto on peräisin. Kuvassa oleva auto tulee siis Picardin alueelta, jonka numero on 80. Nord pas calaisin (minun alueen) numero on 59 ja 62. Pelkkä Nord on 59, ja Pas calais 62.

 

Kauniita maisemia, mukavaa seuraa, hyvää ruokaa ja ennen kaikkea uusia mahtavia kokemuksia - niistä oli tämän vaihtarin syysloma tehty.

Bisous,

Riikka