Ja joulu on taas

 Moroloiskis,
niikun laulussa kuuluu "joulu saapuu jokaiselle", tännekin se tulla kolkottaa. Valot on huippuhienot ja juhlaan panostetaan. Kumminkin joulun tuntu ei ole minulle vielä rantautunut. Syynä voi toki olla se, että huomenna on ihmisillä vielä työpäivä tai se, ettei joulusauna lämpiä lähimaillakaan. No syytä en tiedä, mutta kokosin muutaman joulun tunnun, joita olen täältä Ranskasta löytänyt.

Talvimaisemaa joulumarkkinoilla...

...ja samaan aikaan kotikonnuilla Suomessa. 

Kuten kaikkien korviin on varmasti kantautunut nämä Saksasta tulleet "joulumarkkinat", nämä ovat täälläpäin hirveen tyypillisiä. Viime lauantaina pääsin kuitenkin neljännen isäntäperheeni kanssa tepastelemaan saksalaisilla joulumarkkinoilla. Itse asiassa yhden päivän aikana olin neljässä eri maassa: Ranskassa, Saksassa, Belgiassa ja Hollannissa. Kaikkea sitä kerkiää...

Kölnin mahtipontinen katedraali, joka ei edes kokonaan mahtunut kuvaan...

Ja siellä se pilkotti- SUOMALAISTA HUNAJAA! Olin aivan hämmentynyt tästä ja entistä enemmän sen jälkeen, kun kojun myyjä osottautui suomalaiseksi. Nämä hetket, kun saa puhua suomea kasvotuksen, ovat täällä harvassa ja äärimmäisen arvokkaita.

Joulumarkkinat virittävät ihmisiä parhaansa mukaan joulutunnelmiin. Itselleni kumminkin enemmän joulun tuntua tuovat heleät naurunräkätykset hostperheen kanssa, epätoivoinen yritys etsiä lahjapaperia hostäidin kanssa, jouluperinteiden vertailu, suomi-perheen paketti ja ennen kaikkea rakkaan äitini whatsapp- viestit kaikista herkkuruoista, jotka valmistuvat koto Suomessa. 

Kuten aikoinaan Finnairin mainoksessa oli "Jouluksi kotiin". Tänä vuonna se jälleen toteutuu- tosin Ranskan kotiin. Perinteet ja ihmiset ovat erilaiset, mutta nautin joka hetkestä.

Mitä parhainta joulua juuri sinulle- missäpäin mailmaa oletkaan!

Joyeux Noël et bisous,

Riikka

p.s. tämä laulu sai minut kyyneliin kun näin kyseisen elokuvan 

Problems problems..&PARIS

Bonjour jälleen kerran,
olen hirmu pahoillani tämän blogin hiljaisuudesta. Joka kerta istuessani koulussa (lähes joka hetki siis) pohdin, että kun menen kotiin niin kirjoitan tänne. Lopputulos on kuitenkin yleensä hiukan toisenlainen:

Sitten harvoin kun taas en ole hirmu väsynyt niin en koskaan onnistu lisäämään kuvia. Jos jollain on jotain äärimmäisen helppoa vippaskonstia niin kaikki otetaan vastaan. Mutta olen siis pahoillani! Teen parhaani asian korjaamiseksi.

Asian aihe vaihtuu nyt tässä lennosta suoraan Rotary viikonloppuun, jonka pääsimme viettämään Pariisissa. Sitä viikonloppua en tule koskaan unohtamaan. Siihen sisältyi paljon tunnetta ja muistoja, jotka säilyvät sydämessäni aina.

Sumusta ja sateesta huolimatta tämä kaupunki sokaisee kauneudellaan

Lähtökohdathan ennen tuota reissua olivat, että olin käynyt Pariisissa ollessani ala-asteikäinen joten kauheasti ei ollut muistijälkiä jäänyt siitä reissusta.(Lukuun ottamatta Mikki Hiiri-landiaa ja croisantteja) Nyt sain kuitenkin uuden mahdollisuuden viritellä muistoja omien rakkaitten vaihto-oppilaittemme kanssa. 

Tähän väliin täytyy mainita, että olen oikein etuoikeutettu kaikista näistä mahdollisuuksista, mitä Suomen ja Ranskan Rotary ovat järjestäneet minulle. Fakta siitä, että kotona on takajoukkoja,on rauhoittava. Samaten kaikki nämä retket, yhteiset viikonloput ja apu, joita Ranskan Rotary meille tarjoaa, on aivan mieletöntä, enkä osaa kuvailla kuinka kiitollinen olen kaikesta.

Viikonlopun ensimmäisenä kohteena oli Chantillyn linna, joka toimii myös hepomuseona. Opastetun kierroksen jälkeen saatiin tepastella itsenäisesti. Itse suuntasin heti oikopäätä hepojen luo, jotka toivat mieleeni kaikki ne lauantai iltapäivät tallilla siskoni kanssa (terkut Reetalle). Tilanne oli tällä kertaa kuitenkin toinen, koska hevosiin ei saanut koskea ja visiteeraus kesti max. 10 minuuttia. Pari otosta pysähdyksestämme:

Matka jatkui kohti Pariisin vilskettä. Saavuttuamme hostelliimme, joka oli aivan yllättävän hieno, viskasimme Rotary-bleiserit niskaamme ja suuntasimme kohti sykkivää keskustaa. Ensimmäisenä nähtävänä oli tietenkin basilique sacré coeur, jonka juurella ja kupeessa napsimme kuvia.

Annoin kanadalaiselle vaihtarille luottotehtävän: ottaa minusta kuvan tuon rakennelman edessä. Lopputulos oli tämä^. Noh ei sillä sen väliä, tärkeintähän on että ääriviivat erottuvat!

Kivuttuani monet askelmat ylös, näkymä oli tämä. Tämä on parasta vaihto-oppilaana olemisessa: pääsee näkemään ja kokemaan ja ennen kaikkea elämään upeita asioita pienen vaivannäön eteen. Parasta vielä on kun nämä hetket pääsee jakamaan upeitten ihmisten kanssa

Kukkulan päälle taaperrettuamme saimme parisen tuntia vapaa-aikaa. Vettä satoi kaatamalla ja oli kylmä joten suuntasin täyttäpäätä Starbucksiin. Kuppissa luki monen toistokerran jälkeen "Rittka"- well close enough!

Illalla päästiin illallistamaan suhteelliseen tasokkaaseen ravintolaan,jossa tosin ei saanut käydä kuin kerran vessassa. Pieni seikka, mutta osottautui kolmen tunnin illallisella suhteellisen kookkaaksi ongelmaksi...ei siitä kumminkaan mitään, ruoka oli hyvää ja nälkä lähti.

Tiedemuseostakin voi saada hulattoman

Seuraavana aamuna silmät ristissä koko kompanja lähti visiteeraamaan kaupunkia. Hauskaa oli ja kuviakin tuli otettua pari. Sateesta huolimatta naurettiin mahat kippurassa toistemme tempauksille, eikä pari pisaraa haitannut mitään. Rotary onneksi vei meidät lämpimän veneen kyytiin, jossa pisaratkaan eivät haitanneet ja kohteet näkyivät.

JA jälleen kerran pääsin sen kylkeen! Kerroksiin en kuitenkaan lähtenyt edes yrittämään, koska aikaa oli 20 minuuttia ja jonot megamaaliset. Mitään ei jäänyt kuitenkaan hampaan koloon, koska muutama vuosi takaperin hilauduin perheeni kanssa tuonne nokkaan.

Veneilyn jälkeen koitti jälleen vapaa-aika. Tällä kertaa kohteena Champs Elysee. Muistan kun pienenä minua jäi kaihertaa, kun en päässyt koskettamaan riemukaarta, joten tällä kertaa juoksujalkaa kirmasin sen luo kadun toisesta päästä toiseen. Tietenkin maailmankuudulla ostoskadulla halusin myös shoppailla, joten loppujen lopuksi minulla oli 20 minuttia aikaa päästä takaisin toiseen päähän katua. Tilanne ei olisi ollut ongelma eikä mikään, jos olisin ollut jouluostoksien aikaan Aleksanterinkadulla Lahdessa. Kyseessä oli kuitenkin Champs Elysee, joka oli TÄYNNÄ turisteja ja itsessään katu on valtava! Siellä puikkelehdin ihmisten seassa ja pääsin kuin pääsinkin perille ajallaan. Katua kuitenkin ylittäessäni, jonkun kuumat viinit lenti niskaani! muistoja muistoja..

JA VIIMEIN!! Tämän näkemistä odotin koko viikonlopun! Viime kerralla Pariisissa nimittäin skippasin sen nukkuessani turistibussin kyydissä... No nyt se on nähty ja kuvat sen päällä otettu! 

SE ON VALTAVA!!

Pariisin tutkiminen loppui tämän suihkulähteen juurelle. Parit ryhmäkuvat räpsittiin ja suunnattiin takaisin kotiin! Tämä viikonloppu oli mieletön ja myös äärimmäisen liikuttava,koska jouduin sanomaan heipat parhaille kavereilleni täällä, jotka lähtevät kotio tammikuussa.

Pikaisempiin kirjoituksiin,

hyvät joulut ja bisous,

Riikka

P.S. kattokee mun Rotary-takkia

HENGISSÄ OLLAAN

Bonjour,
nyt ihan hävettää tulla tänne kirjottaa, kun hiljaiseloa on ollut aivan turhan paljon. Ei mitään (teko)syitäkään ole kuten: kiire, kouluhommat, kauhian aktiivinen sosiaalinen elämä etc. Ei, yksinkertaisesti olen ollut laiska.

On täällä kumminkin tullut tehtyäkin jotain. Päiväni ovat täyttyneet pähkäämällä koulussa jotain ajanvietettä tunneille, Etsimällä lämpimiä pattereita. Katsomalla Youtubesta iha hulvatonta vloggaajaa (kurkkaa pois) Syömällä ja puhuessa ranskaa(kerran jopa 300 ihmisen edessä). Tulihan tossa viime maanantaina hiuksetkin leikattua ja eilen itsenäisyyspäivää vietettyä.

En oikeen tiiä, miksi tämä kirjoitus ei luonnistu tällä kerralla saatika edellisellä. Kuvatkaan ei paljoa pelasta, kun päässä pyörii vain iso kysymysmerkki. En tiedä millä kielellä ajattelen, ja mihin pyrin sanomisillani. Noh koitan löytää seuraavalla kerralla jutun juurta paremmin. Nyt suuntaan katsomaan rugby-peliä.

Lopetataan tämä postaus parin kuvan saattelemana:

Kaipaan tätä maisemaa

À bientôt,

Riikka

Liftaisin kanssasi vaikka Tanskaan

Heipsansaa,

nyt sain hyvän raon kirjottaa. Lomat on selätetty ja perheet vaihettu. Eniveis, mutta tämän päivän aihe on: EKA LUOKKARETKI!

 En tosin tiiä, kuinka paljon mielenkiintosempi aihe tämä on kuin joku toinenkaan.

paras ranskalainen ystäväni <3

Nostettiin kytkintä klo 7:30 koulun pihasta unihiekat silmissä. Ensimmäinen etappi oli vanha tehdas (niitä täällä piisaa). Tämä tosin poikkesi muista siten, että täällä oltiin rakennettu asuintiloja työntekijöille.

Meillä oli opastettu ja omatoimiset kiertoajelut. Pidin itse siitä itsenäisestä, koska sain paremmin tolkkua mistä olikaan kyse!

Oli mukavaa, että mukana oli oman luokan lisäksi toinen luokka. Pääsin rupattelemaan muittenkin kavereitteni kanssa!

Lopulta päästiin tommosen kuopan luokke, jota ihmeteltiin. Itelle tuli mieleen Tapanilan mettän suppa. Ei kumminkaa ihan just osunu oikeesee, vaan kyseessä oli räjähdysjäljet. Tuossa aikoinaan lennähti kaikki kuin tuhka tuuleen jättäen jälkeensä 90 metriä leveän montun. 

Tämä postaus ei nyt ollut mikään kauneutta hipova teos. En tiedä, miksi noi kuvatkin on noin huonolaatuisia. Eniveis, koittakee saada selvää. Ensi kerralla kuvat toimii!

Bisous,

Riikka

Katso joskus silmiin mukalaisen

Moroloiskis,

lomat on lusittu ja oon palannu kovalle koulunpenkille. En kumminkaan lähde höpöttämään siitä sen enempää, vaan siirrytään tänään mukavampaan ja käytänössä yllättävän harvinaisen aiheeseen: auttamiseen.

Tämä idea lähti siitä, kun viime tiistaina metroasemalla yksi nainen yritti juosta viime sekuneilla metroon, mutta puristui ovien väliin ja lopulta lyyhistyi maahan. Kaikki paikalla olijat riensivät hänen luokseen varmistamaan sattuiko pahemmin. Apua tarjottiin, mutta hän säästyi onneksi pahemmilta haavereilta - pientä tutustumista vain kylmään kivilaatotukseen. Kyseessä on vain esimerkki, mutta villakoiran ydin on: löysin tässä eron tuttuun kulttuuriin.

Kuvitellaan sama tilanne Suomessa(tai ihan mikä tahansa tilanne, kun joku toinen on rähmällään julkisella paikalla): hypoteettinen lopputulos on, että ohikulkijat vetäytyy kauemmas seuraamaan tilannetta. "Kuka auttaa? Sattuiko häneen? Pitäisikö minun tehdä jotain?" ovat kysymyksiä,jotka pyörivät heidän mielessään. Mitään ei kuitenkaan tapahdu heidän taholtaan. Kuono rutussa oleva raasu joutuu keräilemään yksin kimpsunsa ja kampsunsa. Hän poistuu paikalta nolona, ja hyvällä lykyllä on saanut yhden armahtavan katseen. 

En toki väitä, että kyseisen käyttäytymien olisi vain Suomessa tai kaikki suomalaiset käyttäytyisivät tuolleen. Yleisesti ottaen nykypäivänä vaan tuppaa törmäämään valitettavan usein siihen, että suljetaan silmät toisilta ihmisiltä. Ollaan joko liian pelokkaita lähestymään tutematonta immeistä tai oli syy mikä tahansa kuitenkaan ei auteta.  

Auttaminen on kuitenkin yksi parhaista keinoista saada itsensä ja muut hyvälle tuulelle. On huippu hyvä tunne auttaa ja tulla autetuksi. Ehkä se vaatii joskus enemmän vaivaa kuin asian sivuuttaminen mutta lopulta se on sen arvoista. 

Fakta kuitenkin on se, että jokaisella meistä on elämämme varrella sen verran jyrkkiä kumpuja, että tarvitsemme jonkun apua puskemaan meitä eteenpäin. Joskus se olen minä tai sinä, joka keräilee nolostuneena laukkuunsa tavaroita kylmältä betonilattialta. Tiedämme jokainen, miltä se tuntuu koittaa selvitä yksin. Miksi siis emme auttaisi kanssatovereitamme? 

...nimittäin ihminen tarvitsee toista ihmistä.

Bisous, 

Riikka

I need six months holiday - twice a year

Heippa taas!

Olen ylpeä saavutksistani, sain kuvat siirrettyä ja nyt istahdin sohvalle kirjoittamaan kilometripostausta viime viikosta. Kaikki alkoi siitä, että lauantaina koulun jälkeen suuntasin kaivosmies museoon:

Työmiesten pyörät pidettiin kyseisesti seinällä työpäivän ajan, josta ne sitten napattiin kotiin lähtiessä.

Olin hypätä jo pyörän selkään!

Museoon saavuttaessa host perheeni kysyi jotain mahdollisuutta opastetun kierroksen käännöksestä minulle. Lopputuloksena sain tuommoisen vanhaa Nokiaa muituttavan kapulan jota kuuntelin aina oppaan puhuessa! 

Museo oli oikein hauskasti tehty, koska kaikki saivat tuommoiset keltaiset kypärät, ja minä vielä lisävarusteluna tuon kalikan! Matkattiin oppaan kanssa maan alle, jossa oli oikein realistiset olosuhteet. Ehdottomasti paras museo, jossa oon visiteerannut tähän mennessä! 

Valmiina maan alle!

Lomailu jatkui seuraavana aamuna, jolloi kerättiin kimpsut ja kampsut kasaan ja suunattiin keula kohti rannikkoa. (VINKKI: jos ikinä satutte matkustamaan ranskalaisen kanssa ja haluatte lähteä tiettyyn aikaan, miinustakaa kyseisestä kellonajasta kaksi tuntia ja kertokaa se ranskalaisille. Itse piti lähteä kello 11 ja autoon selvittiin vasta 14:30.) Autossa nautiskelin maisemista luomien takaa. Onneksi kuitenkin pysähdyttiin johonkin rannikolle, jossa maisemat eivät olleet hullummat:

Pilvettömänä päivänä tuolta on mahdollisuus nähdä Englantiin asti, mutta kyseiseen iltapäivään osui juuri osuvasti muutama hattara tielle.

Kuten huomaatte, tuolla ei pahemmin puita ollut. Tuulta siis piisasi riitäämiin.

Matkamme jatkui vielä tunnin majapaikkaamme Berckiin. Kyseinen kaupunki osottautui varsin yllätykselliseksi viikon mittaan. Ensinnäkin sain tietää, että yksi läheisimmistä vaihtariystävistäni asuu siellä. Sain onnekseni upean tilaisuuden yökyläillä hänen tykönään. Rotary-viikonloppujen ulkopuolella tulee nimittäin harvoin nähtyä muita vaihtareita. Syy on yksinkertainen: koulu. Se vie suurimman osan kaikkien meidän ajasta. 

Toisekseen törmäsin yhtenä iltana suomalais-ranskalaiseen perheeseen, kun istuin rantatörmäällä ja puhuin suomalaisen vaihtariystäväni kanssa puhelimeen! Tilanne pääsi ehdottomasti tähän mennessä parhaimpiin juttuihin tämän astisesta ajasta, jonka olen täällä viettänyt. Puhuin heidän kanssaan jonkun parikymmentä minuuttia ja suomen puhuminen tuntuu vaan aina niin hyvältä!

Pääsyy, miksi suunnattiin juuri Berckiin, oli Char-a-voile. Se oli niikun purjeautoilua pitkin rantaa. Hulvattoman hauskaa oli, kun kaahasimme pitkin Berckin rantaviivaa. Maisemat olivat huikeat ja raikas meri-ilma tuiversi vasten kasvoja. Joskus tosin tuuli tempaisi mukaansa niin kovaan, että siinä meni purjeauto ja autoilija mukana!

Oikean puoleinen hässäkkä oli minun menopeli. Se palveli hyvin, koska pienemmän purjeen kanssa oli vaikeampaa olla nokallaan. Käytännössä tuo hökötys toimi seuraavasti: istutetaan takamus tuohon oranssiin penkkiin, otetaan mukava asento, kiristetään narua( = purjetta), tuupataan vähän vauhtia, että tuuli saa otteen purjeesta ja nostetaan koivet polkimille ja ohjataan. Ei siis etukäteiskurssia tarvinut käydä tuon laitoksen käyttöohjeisiin. 

Tämä hotellilta näyttävä rakennus on erikoissairaala invalideille. Berck on tunnettu siitä, että siellä paranee nopeasti( tai jotain sinnepäin.)

Tapasin medusan.

Sunnuntaina hypättiin isäntäperheen kanssa autoon ja lähdettiin kiertämään Picardin - aluetta. Aurinko paistoi ja ilma oli mitä parhain istua autossa ja tutustua pikku kyliin!

TIETOISKU: Ranskassa (niin kuin myös Saksassa ja monessa muussa maassa) rekisterikilvissä on numerotunniste, josta tietää mistä auto on peräisin. Kuvassa oleva auto tulee siis Picardin alueelta, jonka numero on 80. Nord pas calaisin (minun alueen) numero on 59 ja 62. Pelkkä Nord on 59, ja Pas calais 62.

 

Kauniita maisemia, mukavaa seuraa, hyvää ruokaa ja ennen kaikkea uusia mahtavia kokemuksia - niistä oli tämän vaihtarin syysloma tehty.

Bisous,

Riikka